Ärsyynnyn usein kun ihmiset eivät osaa arvostaa arjen pieniä asioita. Joskus melkein ylimielisyyteen asti. Tosin tästä tavasta yritän tietoisesti päästä eroon. Ymmärränhän toki että jos ei ole ollut elämässään vastoinkäymisiä niin pienetkin asiat voivat vaikuttaa isoilta. Tai se ensimmäinen isompi vastoinkäyminen saa pois raiteiltaan. Mutta mitä järki sanoo, tunteet eivät seuraa perästä.
Vuonna 2002 sairastuin. Elämääni oli mahtunut jo ties mitä siihen mennessä, mutta luontoäiti kai ajatteli että tämä kestää vielä vähän lisää. Tai arpa ei ole suosinut minua kuten monia muita ympärilläni. En ole oikein vielä päättänyt mihin filosofiaan haluan uskoa.
Ensimmäiseksi huomasin että voimat käsissäni eivät riittäneet hiusten tai hampaisen pesuun. Alkoi puutuminen ja kipu. Niska ja selkä jumitti tasaisin väliajoin. Voimattomuuteni oli niin pahaa jossain vaiheessa etten saanut maitopurkkiakaan auki. Talvitakki painoi ja syöminen oli hankalaa; en jaksanut puristaa haarukkaa kädessäni. Ruoan laittaminen kotona oli mahdotonta. Työterveyden kautta pääsin onneksi nopeasti spesialisteille, jossa minulla diagnosoitiin TOS (Thoracic Outlet Syndrome), kaularangan ahtauma, hermoperäinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti